Juoksin viime vuoden elokuussa omiin tavoitteisiini nähden erinomaisesti sujuneen puolimaratonin, jota edelsi viiden kuukauden säännöllinen harjoittelu, jos mukaan lasketaan myös harjoitusviikot kohti kesäkuun viiden kilometrin matkaa. Juoksin 20-30 kilometriä viikossa ja kävin säännöllisesti kuntosalilla. Tämä näkyi paitsi juoksukunnon kohentumisessa, myös parempana jaksamisena muillakin elämän osa-alueilla. Lähden tästä kokoamaan vuotta 2024 vähän siitä näkökulmasta, millä eri tavoilla juoksuharjoittelu vaikutti positiivisesti elämääni.
Tammikuussa ryhdyin kohottamaan juoksukuntoa en nyt ihan pohjalta asti, mutta kuitenkin rauhalliseen tahtiin, koska kaaduin talven liukkailla ja juokseminen oli jäissä muutaman viikon. Pääsin kuitenkin aloittamaan hiihtokautta ensin kotiladuilla ja sitten Tahkolla asti hiihtolomailemassa, ja maaliskuussa alkoi talvitauon jälkeen ratsastus. Huhtikuuhun mennessä polvitaive oli parantunut niin hyvin ja olin päässyt lisäämään juoksukilometrejä vähitellen, että uskalsin aloittaa ihan suunnitelman mukaisesti harjoitusohjelman kohti Helsinki Half Marathonin viiden kilometrin matkaa.
Vuoden ensimmäinen isompi kuntohaaste osui toukokuun lopulle, kun ratsastin kokonaisen viikonlopun Luomajärven Hevoskievarilla. Tähän sisältyi varsin mittava päivävaellus Hämeenkankailla, jolloin satulassa tuli matkattua noin 30 kilometrin edestä. Se ei ole mitään kevyttä "hepan selässä istumista". Olin erittäin jumissa hyvin monesta paikasta tuon viikonlopun vaellusten jäljiltä! Juoksutreeni kuitenkin eteni normaalisti ja sain kokea ensimmäisiä harjoittelutuloksia kesäkuussa, jolloin juoksin Helsinki Half Marathonin vitosen reilusti alle tavoittelemani 35 minuutin. Siitä oli hyvä lähteä jatkamaan harjoittelua puolimaratonille.
Heinäkuun aikana juoksulenkit pitenivät ja myös ratsastin melko säännöllisesti, vaikka en joka viikko. Aluksi mietitytti, kun vakiojuttuni, kaksituntiset maastoratsastukset islanninhevosilla, siirtyivät kesäkaudella sunnuntaipäiviltä arkipäiville; mitä mahtaisi tulla siitä, kun pitäisi juosta intervallit ja käydä ratsastamassa samana päivänä? Tai no, eihän kukaan minua pakottanut, muu kuin Runna-sovelluksen tekemä treeniohjelma, jonka tarkka noudattaminen oli paitsi erittäin tyydyttävää, myös tuloksia tuovaa.
Olin ihan turhaan huolissani ratsastus- ja juoksuharrastuksen yhdistämisestä. Juostuani ne intervallit aamulla nostin hetkeksi jalat ylös sohvalle ja sitten lähdin iltapäivällä aivan innoissani rymistelemään metsiin issikkakavereiden kanssa. Pääsin siis jo tässä kohtaa vuotta yllättämään itseni sillä, että kunto ja jaksaminen oli paremmalla tasolla kuin luulinkaan.
Heinäkuun isoin haaste juoksukintuilleni oli kuitenkin Ropecon: tapahtuma, joka kerää Helsingin Messukeskukseen koko viikonlopuksi laumoittain larppauksen, rooli- ja lautapelien sekä historian harrastajia koko viikonlopuksi. Con-tapahtuma tarkoittaa aina väistämättä paljon jaloillaan olemista, kun ramppaa ympäri valtavaa messukeskusta osallistumassa ohjelmiin ja käymässä läpi myyntialueen tarjontaa. Tämänkertainen Ropecon-kokemukseni sisälsi myös nelisen tuntia historiallisia tansseja, kun innostuin osallistumaan paikallisen historiallisten tanssien yhdistyksen vetämiin tanssityöpajoihin. (Jatkan tätäkin harrastusta muuten edelleen; historialliset tanssit sopivat täydellisesti ihmiselle, joka nauttii musiikin tahtiin liikkumisesta, mutta ei koe itseään koreografisesti taitavaksi, ja historianörtti minussa tietenkin nauttii tällaisesta Jane Austen -henkisestä harrastuksesta!)
Kutsukaa sekopääksi, mutta halusin myös tänä samaisena erittäin jaloillaanolevana viikonloppuna juosta treeniohjelmaani kuuluvan, kaksitoistakilometrisen pitkän lenkin. Perjantain con-päivän jälkeen heräsin siis aamulla reippaasti lenkille, käytin aamupäivän juoksemiseen ja suihkuun ja suuntasin siitä sitten vielä messukeskukselle loppupäiväksi. Lauantaipäivä venyi myöhäisillan historiallisiin tanssiaisiin asti, minkä jälkeen suuntasin kotiin ihmetellen kovasti sitä, että jaksoin oikein hienosti pysyä vielä tolpillani. Sunnuntaikin oli vielä con-päivä. Tunsin itseni supernaiseksi, kun jaksoin hyvissä voimissa kaikkea tällaista!
Ropecon-viikolle ei kuitenkaan onneksi osunut vielä harjoitusohjelman pisimpiä lenkkejä, vaan ne olivat vuorossa vasta elokuussa, kun puolimaraton lähestyi. Kaikista pisin lenkkini muutamaa viikkoa ennen puolimaratonia oli kuudentoista kilometrin mittainen ja sen raskauteen vaikutti varmasti enemmän tyhmä, ylämäkivoittoinen reittivalintani kuin varsinaisesti lenkin pituus. Minua ei kertaakaan oikeastaan hirvittänyt lähteä pitkälle lenkille. En ole koskaan potenut kyllästymistä lenkillä, vaikka ei-juoksijat ihmettelevät aina juuri sitä, että miten ihmeessä jonkun pää jaksaa monotonista juoksemista pitkiä aikoja kerrallaan. Minä voin pääni puolesta juosta vaikka kuinka pitkään, kun musiikki ja podcastit viihdyttävät. Kesällä maratonille harjoitellessa näen sitten sen, tekevätkö vielä pidemmät harjoituslenkit jaloilleni stopin. Voin ainakin lähteä kokeilemaan aika luottavaisin mielin.
Luottavaiseen maraton-mieleen auttaa myös se, että elokuun puolimaraton Helsinki Marathonilla meni omiin tavoitteisiini nähden aivan timanttisesti. Kirjoitin kisapäivän tunnelmista pidemmin täällä. 2:45:28 ei ole mikään niin sanotusti kova aika puolikkaalle, mutta minulle oli täysin käänteentekevää huomata, että pystyin juoksemaan noin pitkään ja noin monta kilometriä helpon tuntuisesti, kuitenkin rauhallisten lenkkieni harjoitusvauhtia huomattavasti kovempaa, todella nauttien juoksusta. Juoksukunto oli kevään ja kesän aikana tosiaankin päässyt kasvamaan.
Vielä puolimaratonin jälkeenkin pääsin kokeilemaan jaksamiseni rajoja syyskuussa ihan toisen lajin parissa. Ratsastin kolme päivää putkeen Skotlannin ylämailla elämäni vaativimmissa maastoissa ja rikkoen ennätykseni pisimmälle yhden päivän ratsastukselle, kun viimeisenä vaelluspäivänä taivalsimme hevosten kanssa oman Garminini mukaan 36 kilometriä. Toisen ratsastuspäivän päätteeksi majoitushotellimme rappusten nouseminen oli niin vaivalloista, että olin hieman huolissani siitä, missä kunnossa kiipeäisin seuraavana aamuna satulaan. Yön aikana tapahtui kuitenkin ihmepalautuminen ja jalat sekä keskivartalo tuntuivat viimeisenä ratsastuspäivänä täysin siedettäviltä, jos nyt eivät uudenveroisilta.
Tunsin selvästi eron lihasteni kunnossa verrattuna toukokuun Hevoskievari-viikonloppuun; ratsastin Skotlannissa pidempiä matkoja, mutta jaksoin paremmin. Täytyy tosin ottaa huomioon se, että eri ihmisille sopivat moninaiset satulat eri tavalla ja hevosten selkiäkin on olemassa helpomman ja vaikeamman mallisia. Voi siis olla, että Maylla oli itselleni hyvä selkä tai erityisen hyvä satula selässään. Leveät jalustimet ainakin auttoivat nilkkoja aivan huomattavasti.
Skotlannista reissuni jatkui vielä Lontooseen viikonlopuksi ja olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että pakkaisin juoksuvarusteet mukaan, mutta viettäisin viikonloppua täysin sen ehdoilla, miten palautuisin ylämaan seikkailustani. Juoksisin sen verran, kuin tuntuisi hyvältä, yksi juoksulenkki riittäisi hyvin, ja voisin typistää kaupungilla tallustelut minimiin.
Teinkin Lontoossa vain yhden juoksulenkin, mutta se oli ihan kunnioitettavat kahdeksan kilometriä Thamesin rantoja pitkin. Sitä ennen, edellisenä päivänä (jolloin myös saavuin Lontooseen vietettyäni yön junassa) olin lähtenyt tutustumaan Kensington Palaceen ja päättänyt turisteiluni lopuksi, että voisin itse asiassa kävellä Kensingtonista hotellilleni. Matkaa kertyi 5,9 kilometriä ja se tuntui hirveän mukavalta. Ihmettelin vain, mikseivät jalkani sanoneet enää siinä kohtaa yhtään mitään kolmen edellisen päivän ratsasteluista. Siispä yllätin itseni jälleen aivan perusteellisesti.
Puolimaratonille harjoittelusta muodostunut liikuntarutiini kantoi melkein koko pimeän ja raskaan vuodenajan yli, vaikka tietysti harjoittelu keveni ja varsinkin juoksukilometrit vähenivät. Liikuntataukoa tuli vain yhden flunssan ajaksi heti palattuani Lontoosta kotiin. Väsähdin juoksemiseen ihan yllättäen, mutta koko vuoden pinnistykset huomioonottaen en ehkä kuitenkaan niin yllättäen, vasta vuoden viimeisillä viikoilla. Juokseminen ei yhtäkkiä huvittanut yhtään varsinkaan rumilla talvikeleillä ja inhottavilla pohjilla, ja vaikka se tuntui todella omituiselta, koska yleisesti ottaen rakastan rutiineja yli kaiken, tajusin onneksi tosiaan tarkastella kulunutta vuotta kokonaisuutena ja totesin, että mikään ei kaatuisi siihen, jos menisin vähän aikaa fiilikseni mukaan ja jättäisin lähtemättä sinne juoksulenkille. Hyväksyin sen, että taisin olla paitsi kyllästynyt juoksuun hetkeksi, myös muutenkin aika väsynyt loppuvuoden kiireistä ja kaamoksesta. Odottelin, milloin juoksun kipinä taas syttyisi, ja se tapahtui sitten välipäivinä.
Siinä oli kokonaisen vuoden tunnelmat ja edistysaskeleet paketissa. Jotta tämä ei mene ihan jumalattoman ärsyttäväksi hehkuttamiseksi, niin tähdennettäköön tähän loppuun vielä pari asiaa. Jutun pointtina ei ollut se, että olisin mitenkään pakolla hampaat irvessä lähtenyt aamulenkille messukeskusviikonlopun keskellä tai pakkolenkkeillyt Lontoon maamerkeillä hyvin raskaan ratsastusreissun jälkeen. Olisin tehnyt ihan kaiken vähemmillä höyryillä, jos olisi tarvinnut. Tietyllä tavalla harjoittelu pitkälle juoksumatkalle on tietenkin suorittamista, mutta en halua suorittaa kaikkia elämäni osa-alueita. En osaa vieläkään pitää tässä postauksessa kartoittamaani kehitystä mitenkään normaalina tai itsestään selvänä, vaan ihmettelen itsekin, mitä kaikkea kroppani jaksoi viime vuonna. En myöskään ole näiden saavutusten myötä mitenkään muita parempi ihminen, vaikka tietysti olen ja saankin mielestäni olla tyytyväinen siitä, että juoksuharrastukseni vaikuttaa näin positiivisesti muuhunkin elämään.
Onko vähän hullua, että odotan innolla ensin reilun viikon päästä alkavaa kymmenen kilometrin harjoitusohjelmaani ja sen jälkeen erityisesti maratonharjoitteluun kuuluvia hullun pitkiä lenkkejä?
Kommentit
Lähetä kommentti